Puotilan ostoskeskus

Suunnittelija: Erkki Karvinen

Valmistumisvuosi: 1961

Purkamisvuosi: 2022

Puotila-aiheinen postikortti 1970-luvulta. Kolme alimmaista kuvaa ovat ostoskeskukselta.

Ostoskeskus rauniona

Teksti: Salla Valle

Puotilan ostoskeskus edusti tyypillistä Erkki Karvisen suunnittelemaa sisäpihamallista ostoskeskusta: se koostui toisiinsa tasakatolla yhdistyvistä rakennuksista, joiden väliin jäi katettuja käytäviä ja keskelle kattamaton atrium-piha penkkeineen ja istutuksineen. Lisäksi siihen kuului viereinen lämpökeskus. Ostari käsitti alunperin kahdeksan erillistä rakennusta, joita myöhemmin yhdisteltiin ja laajennettiin. Yleisilme oli 60-lukulaisen horisontaalinen, vaalea ja linjakas. Helsingin kaupunginmuseo arvotti ostarin arkkitehtoniselta arvoltaan korkeimpaan eli ykkösluokkaan, joten siihen liittyi museon suunnalta suojelutavoitteita. Siellä toimi aikojen saatossa muun muassa Nukketeatteri Sampo.

Syksyn 2021 aikana kävin Puotilan ostoskeskuksella useaan otteeseen. Siitä muodostui minulle eräänlainen pyhiinvaelluskohde, josta löysin itseni aina uudestaan. Rakennus eli tuolloin kiinnostavaa vaihetta, jota standardisoidussa kaupunkitilassa harvemmin näkee: se oli tuomittu purettavaksi, mutta jostain syystä purku lykkääntyi lykkääntymistään, jolloin rakennuksesta muotoutui eräänlainen elävä kuollut raunio kaupunkitilassa. Jokaisella käyntikerralla liikkeiden määrä oli vähentynyt ja graffitien valtaama pinta-ala kasvanut. Liikkeet ja käyttäjät sinnittelivät rakennuksessa silti hämmästyttävän pitkään, viimeisimpänä yrityksenä tietääkseni Olutravintola Pikkulintu, joka sulki ovensa 24.11.2021. Vielä tämän jälkeenkin paikka toimi eläväisenä graffitigalleriana, joka siirtyi purkamisen jälkeen aluetta ympäröiviin purkutyömaa-aitoihin.

Puotilan ostoskeskuksen atrium-piha 1960-luvulla. Kuva: Teuvo Kanerva, Museovirasto.

Sama atrium-piha kuvattuna syksyllä 2021. Vasemmalla Olutravintola Pikkulintu. Kuva: Salla Valle

Mieleeni on jäänyt erityisesti kerta, jolloin matkasin ostoskeskukselle ajatuksenani leikkauttaa hiukseni Belle Paris -parturi-kampaamossa. Kun saavuin paikalle, vielä hetki sitten toiminnassa ollut yritys olikin kadonnut, valot sammutettu ja liiketila peittynyt samantien graffiteihin. Kuin ihmeen kaupalla viereisen niin ikään graffiteihin peittyneen vietnamilaisen ravintolan ovi oli auki ja sieltä huokui lämmintä valoa, pho-keiton tuoksua ja lusikoiden rytmikästä kilahtelua. Ihmiset nauttivat lounastaan rauhan ja hiljaisuuden vallitessa kuin myrskyn silmässä, ympäröivän miljöön ollessa jo repaleina. 

Tunnelimaiset käytävät tuntuivat pienuudessaankin aina ihmeen pelottavilta ja säikyin ostarilla pyöriviä lapsia ja nuoria, jotka puolestaan säikkyivät minua.

Maineikas Pikkulintu-baari tuntui herättävän ihmisissä kunnioitusta, sillä se jätettiin graffiteista vapaaksi. Käydessäni siellä paikka vaikutti kokeneen jonkinlaisen loppuryntäyksen: kaikki pöydät ja baaritiski olivat täynnä, tosin suurimmaksi osaksi yksin lehteään selailevia keski-ikäisiä. Eräs mies kertoi käyneensä baarissa joka päivä. Monet tuotteet olivat loppu. Ihmiset päivittelivät ostarin tilannetta ja kyselivät, paljonko baarilla vielä oli aikaa.

Olen kirjannut muistikirjaani: Nuori mies huutaa: “Juho, Juho! (nimi muutettu) Mikä se vitsi oli?” Ja Juho, joka on joko asiakas tai työntekijä, kertoo vitsin, jossa on pikkulintu Varsinais-Suomesta.

Haluaisin kovasti tietää miten se vitsi meni, mutta jostain syystä en ole kirjannut sitä ylös. Ostarilla viettämiäni hetkiä tuntuukin vaivaavan niiden tallentamisen vaikeus ja siinä epäonnistuminen: milloin kännykästä loppui akku, filmi alivalottui, muistiinpanoista tuli ylimalkaisia, keräämäni esineet olivat arbitraarisia tai suunnittelemani puuhat jäivät toteuttamatta. Välillä nämä epäonnistumiset tuottivat minulle valtavaa turhautumista. Tuntui siltä, että dokumentti paikasta sellaisenaan on mahdoton ja jää väkisinkin vajaavaiseksi, sillä dokumentoida voi vain jotakin paikan osaa jossakin hetkessä jollakin tietyllä välineellä. On rakennus esineenä, mutta myös rakennus tapahtumana: alati muuttuvana ja eri toimijoiden; ihmisten, kasvien, eläinten, sään, ajan ja kulttuurin, muuttamana.

Oli kirkas pakkaspäivä, kun kävelimme ostarin ohi sukset olalla. Oli sunnuntai ja purkukoneet seisoivat hiljaisina aitojen takana. Ostari oli paljastanut rankansa pintamateriaalin alta, ja yllätykseksemme se olikin rakennettu puusta eikä betonista.

Viimeisen kerran kävin ostarilla huhtikuussa 2022. Muistan kevään kirkkauden ja ruskeuden. Ostarista olivat jäljellä enää sen muotoiset kolme vedellä täyttynyttä kuoppaa - rakennuksesta oli tullut oma negatiivinsa. “Uusia Lumo-koteja, valmistuu 8/2024”, kyltissä luki.

Parturi-kampaamo Belle Parisin muodonmuutos. Kuvat: Salla Valle 2021

Vietnamilainen ravintola. Kuva: Salla Valle 2021

Katettu käytävä Puotilan ostoskeskuksessa. Oikealla Bar Kummisetä. Kuva: Salla Valle 2021

Jään pohtimaan, voisiko vanhoja ostareita olla mielekästä tarkastella raunioina. Miten rauniot syntyvät? Entä liittyykö rakennuksen raunioksi nimittämiseen ongelmia?

“Raunioiden suhde muistiin ja unohdukseen on kaksijakoinen, sillä rauniot edellyttävät syntyäkseen sekä unohtamista että muistamista. [...] [R]aunio syntyy siinä lyhytkestoisessa hetkessä, jossa tiedostava katse ensi kertaa kajoaa luonnon tai ihmisen runtelemaan, hylättyyn kohteeseen.”, Panu Savolainen kirjoittaa. Raunio on siis hylätty ja unohdettu kohde, joka muistamisen kautta nousee uudestaan ihmisen tietoisuuteen. Rauniossa luonto ottaa vallan ihmisen siihen tekemästä järjestyksestä, jolloin aika alkaa ikään kuin kulkea taaksepäin ja ihmisen muokkaama rakenne palautuu osaksi luontoa (Savolainen). Tuija Lind kuvaa väitöskirjassaan Rauniot – arvoja ja tekoja (2017), mitä rakennuksesta lopulta jää jäljelle: kivirakennuksesta saattaa jäädä kumpareita maisemaan, tiilirakennuksesta laajallekin alueelle levinneitä tiilensirpaleita, kun taas puurakennuksesta ei jää jäljelle mitään, vaan se hajoaa ympäristöön täysin.

Rauniot tarjoavat tilaisuuden mietiskellä katoavaisuutta sekä menneisyyden ja nykyisyyden välille syntynyttä katkosta. Ne ovatkin olleet suosittuja taiteen aiheita jo vuosisatojen ajan, ja niiden itseisarvoinen kulttiasema 1700-luvulla johti jopa tekoraunioiden rakentamiseen osaksi maisemapuutarhoja (Lind, 49). Tätä taustaa vasten alan ymmärtää taiteen traditiosta nousevaa kiinnostustani vanhoja ostareita kohtaan: ne herättävät tunteen laiminlyömisen ja unohtamisen traagisuudesta, mutta myös löytämisen ja muistelemisen ilosta ja kaihosta. Asko Nivala kirjoittaa: “Nostalgia herää silloin, kun jonkin menneisyydessä alkaneen prosessin tajutaan sulkeutuneen nykyisyydestä peruuttamattomasti. Nostalgiaa ei tyypillisesti tunneta vielä silloin, kun kaipuun kohde on vielä olemassa ja saavutettavissa, vaan se liittyy menetyksen kokemuksen käsittelyyn” (2015). Vanha ostoskeskus voitaisiin siis määritellä raunioksi ehkä silloin, kun lopullinen purkupäätös on tehty tai rakennus on muusta syystä täysin tyhjentynyt, mutta sitä ei olla vielä purettu. Rakennukselta on siis otettu pois tulevaisuus, ja sen olemassa olo muistuttaa jostakin menneisyyteen sulkeutuneesta prosessista.

Puotilan ostoskeskus katoaa maisemasta. Ensimmäinen kuva: Erkki Salmela 2004, Helsingin kaupunginmuseo. Muut kuvat: Salla Valle 2021/2022.

Raunioksi nimeämisen ongelmallisuus liittyykin juuri tähän nykyisyydestä sulkemiseen: jos 60-luvun ostoskeskusta kutsutaan raunioksi, se kategorisoidaan elämän hylkäämäksi eikä sen kunnostamiselle nähdä perusteita. Johanna Vehkoo puhuu moderneja raunioita käsittelevässä kirjassaan Autiopaikoilla (Teos 2016) siitä, kuinka puhe raunioista vapauttaa vastuusta kunnostaa ja pitää yllä kiinteistöjä, joissa ihmiset kuitenkin vielä haluaisivat elää. Rakennusten raunioksi mieltäminen saattaa lisätä ilkivaltaa, välinpitämättömyyttä ja ajattelemattomuutta niitä kohtaan, jotka yrittävät jatkaa niissä normaalia elämää. 

Tuija Lind kuvaa väitöskirjassaan, kuinka eri aikakausina raunioita on asutettu ja käytetty erilaisiin sosiaalisiin aktiviteetteihin, sekä hyödynnetty kivijalkoina ja rakennusmateriaaleina uusiin rakennuksiin (Lind, 2017). Katkos menneisyyden ja nykyisyyden välillä ei siis ehkä olekaan niin veitsellä leikattu. Paljon puhuttua rakennusmateriaalien kierrätystä osattiin tehdä jo keskiajalla, sillä olihan valmiiksi veistetyn kiven uudelleen käyttäminen helpompaa kuin uuden valmistaminen louhimisesta lähtien. Antiikin nykyään mittaamattoman arvokkaiksi miellettyjen rakennusten ja veistosten paloittelu ja polttaminen kalkkilaastiksi keskiajalla kertoo aikansa yhteiskunnan arvojen totaalisesta muuttumisesta suhteessa antiikkiin ja sen taiteeseen (Lind, 37). Kysymys arvojen muuttumisesta herää myös purettavien ostoskeskusten äärellä: mitä jos purkaminen alkaakin tulevaisuudessa kaduttaa?

Raunioarvoteorian isänä pidetty Natsi-Saksan pääarkkitehti Albert Speer suunnitteli rakennuksia varta vasten sillä periaatteella, että niistä jäisi monumentaalisia raunioita muistuttamaan tulevia sukupolvia kolmannen valtakunnan loistosta sadoiksi vuosiksi eteenpäin, esikuvinaan antiikin rauniot (monia näistä rakennuksista ei kuitenkaan toteutettu) (Ishida, 35). Sotien jälkeen suurilta kertomuksilta mahtavista kansakunnista oli kadonnut pohja, ja rakennuksia suunniteltiin enemmänkin tehokkaasti ja funktionaalisesti, eikä tulevaisuutta ehkä edes uskallettu ajatella yhtä pitkälle (Garcevic 2021). Monille suomalaisille ostoskeskuksille ja lähiöille onkin jo suunnitteluvaiheessa määritelty hämmentävän lyhyt, vain muutaman vuosikymmenen elinkaari. Olisi vaikeaa kuvitella vanhan ostoskeskuksen säilyvän rauniona kaupunkikuvassa satoja vuosia.

Tuija Lind spekuloi kiinnostavalla tavalla, miten 60-luvun betonielementtirakennus saattaisi raunioitua, jos se jätettäisiin niille sijoilleen:

Itse betonielementti on kestävämpi kuin ne saumat ja kiinnikkeet, joilla elementti asennetaan rakennuksen runkoon. Jos jälkimmäiset pettäisivät ensimmäisenä, elementit putoaisivat mahdollisesti ehjinä maahan ja rapautuisivat vasta paljon myöhemmin. Kun kaikki muu kevyt aines olisi rapautunut ja pudonnut, jäisi betonielementtirakennuksesta jäljelle vain paikalla valettu runko. Jos betoni on laadukasta, tämänkaltainen rakenne toki säilyy pitkään. Varsinkin Etelä-Euroopassa on useita kesken jääneitä rakennustyömaita, jotka kertovat miltä raunioituva elementtirakennus mahdollisesti näyttäisi. 
(Lind, 34)

Arkkitehti Karita Rytivaaran tekemä betonipienoismalli Kulosaaren ostoskeskuksen rungosta antaa käsitystä siitä, miltä ostoskeskuksen raunio saattaisi näyttää. Kuva: Karita Rytivaara 2021.

Googlaan Ravintola Pikkulinnun. Tunnistan baarin facebook-sivun kuvista asuinkerrostalot ja sen hiekkaisen läntin, jossa ostari ennen oli. Kuopat on täytetty, ja maasta on alkanut kohoamaan uusia rankoja. “Sieltä ne seinät hiljalleen nousee”, kuvatekstissä sanotaan. Ravintolan on tarkoitus avata ovensa 2024.

Lähteet:

Savolainen, Panu 2015: Muisti, rauniot, unohtaminen. Niin&näin 4/2015.

Lind, Tuija 2017: Rauniot – arvoja ja tekoja. Rauniorestaurointi ja arkeologisten alueiden suunnittelu. Aalto-yliopiston julkaisusarja DOCTORAL DISSERTATIONS 146/2017, Helsinki.

Nivala, Asko 2015: Tulevaisuuden raunioilla – Nostalgia saksalaisessa varhaisromantiikassa. Teoksessa Kaipaava Moderni, toimittaneet Pertti Grönholm ja Heli Paalumäki. Turun Historiallinen Yhdistys. Turku 2015.

Vehkoo, Johanna 2016: Autiopaikoilla – Tutkimusmatkoja tulevaisuuden raunioille. Teos 2016.

Ishida, Keiko: Albert Speer’s “Theory of Ruin Value”. Art Research Special Issue Vol 1.

Garcevic, Srdjan, 2021: Belgrade Post-Modern: Ruins at the End of History. The Nutshell Times.

www.pikkulintu.fi

Puotilan ostoskeskuksen jäähyväisjuhlat. Lavalla esiintymässä Pyhä Yrjänä. Kuva: Sampsa Kettunen, Helsingin kaupunginmuseo 2021