Pihlajiston ostoskeskus

suunnittelija: arkkitehtitoimisto Erkki Pasanen

valmistumisvuosi: 1973

Pihlajiston ostari kuvattuna kesällä 2022. Kuva: Miina Pohjolainen.

Taidetta ja asukasaktivismia Pihlajistossa 90-luvun laman aikaan

Teksti: Miina Pohjolainen

Pihlajiston alue on rakentunut kallioille ikään kuin Pihlajamäen jatkeeksi 1970-luvun alussa. Alue rakentui vauhdilla, Pentti Riihelän laatima kaava astui voimaan syyskuussa 1969 ja jo marraskuussa aloitettiin rakentaminen. Ensimmäiset asukkaat muuttivat paikalle seuraavan vuoden lokakuussa. Alueelle rakentui muun muassa kaupungin rakennuttamia vuokra-asuntoja sekä Saton omistusasuntoja.

Pihlajiston ostari on pieni yhden rakennuksen kokonaisuus, jonka ympärillä Salpausseläntien varrella on muita kivijalkaliikkeitä. Se ei oikeastaan tunnu ostarilta, sillä siinä ei ole muille aikakauden ostareille tyypillistä sisäpiharakennetta tai rakennusten väliin jäävää kauppakujan tunnelmaa. 

Ostarin on suunnitellut arkkitehtitoimisto Erkki Pasanen ja siinä on alunperin ollut kaksi elintarvikemyymälää. Alkuperäisessä pohjapiirroksessa katutilan ylle on suunniteltu markiisirullia, mutta kadun kattaminen on toteutettu palkkien varaan kattoa jatkamalla. Tästä katoksesta syntyy ostarin eteen kadulle suojaisa tunnelma. Nykyisin ostarilla katutasolla toimii Alepa ja kuntosali Ole Fit Pihlajisto ja alhaalla Bar Jisto.

Omintakeista ostarissa on ‘monttu’, jossa on aikoinaan ollut myös suihkulähde istutuksineen ja jossa nykyisin toimii Bar Jiston terassi. Alunperin montusta on kulkenut alikulku Salpausseläntien ali. Vuonna 1995 monttua uudistettiin asukkaiden toimesta. 

Pihlajiston ostarin vieressä oleva aukio ‘monttu’ kuvattuna kesällä 2022. Kuva: Miina Pohjolainen.

Tapasin uudistusta vetäneen taiteilija Ritva Harlen hänen kotonaan taiteilijatalo Ars Longassa Kalasatamassa. Keskustelimme Ritvan kanssa 90-luvun Pihlajistosta, taiteesta, montun uudistamisprojektista sekä kaupunkisuunnittelusta. Paljon siitä, mitä 90-luvun pihlajistolaiset tekivät yhdessä tuntuu edelleen raikkaalta ja radikaalilta ajatellen nykyistä kaupunkitilan rakentumista. 

Miina: Millainen paikka Pihlajisto oli 90-luvulla?

Ritva: Muutin Pihlajistoon joskus 80-luvun puolella. Olin kulkenut alueen läpi usein ja ajatellut mielessäni, että tuonne en ainakaan muuta, mutta niin vain kävi että päädyin asumaan Pihlajistoon kaupungin vuokra-asuntoon kahden lapsen yksinhuoltajana. Salpausseläntie kaupungin vuokra-asunto puolen ja toisella puolella asuvien omistusasujien välillä tuntui railolta. Ero oli jyrkkä. 

90-luvun laman aikaan Pihlajiston asukkaista reilu 25 prosenttia oli työttöminä. Osaavia eri alojen ihmisiä hitsareita, metallimiehiä, mutta myös arkkitehtejä yms oli vailla töitä. Nuorilla ei oikein ollut järkevää tekemistä ja Pihlajistossa oli sellainen muoti, että nuorilla oli säännöllisesti joko käsi tai jalka paketissa riippuen siitä olivatko he hajottaneet paikkoja lyömällä nyrkin läpi ikkunasta vai potkimalla sen hajalle. Työttömyys ja turhautuminen aiheutti tietenkin tällaisia lieveilmiöitä, ilkivaltaa, rikollisuutta ja päihteiden käyttöä. 

M: Miten montun uudistamisprojekti sitten alkoi?

R: Ennen monttua oltiin tehty jo muita projekteja. Olin äitiyslomalla ja tutustuin sitä kautta pikkuhiljaa paikallisiin. Siihen aikaan se narratiivi oli sellainen, että lähiössä asuvan pienituloisen yksinhuoltajan lapsista ei voi tulla käytännössä muuta kuin nuorisorikollisia. Tämä ärsytti minua suunnattomasti.

Bussissa tapasin sitten Ilkka Rantasen, joka oli Nuorisoasiainkeskuksessa töissä. Juteltiin, että jotain muutosta Pihlajistossa pitäisi saada aikaan. Eka juttu, joka tehtiin oli vuonna 1992 Salpausseläntien vuokrakerrostalojen rappujen maalausprojekti yhdessä paikallisten nuorten kanssa. Nuoret olivat aluksi epäluuloisia, mutta innostuivat tekemisen kautta hommasta. 

Saatiin sitten vähän rahaa kaupungilta kaupunginosan 20. vuotissyntymäpäiviin, laitettiin katu kiinni ja järjestettiin isot juhlat. Avattiin Pihlajiston nykytaiteen museo eli nuorten rappumaalaukset. Se oli hieno tapahtuma, jossa maalattiin myös 616 metriä katumaalausta, oli esiintyijä ja katupaneelikeskustelu.   

Ylhäällä Pihlajiston Nykytaiteen museon ja 20-vuotissyntymäpäiväjuhlien juliste. Alhaalla kuvia nuorten rappukäytäviin toteuttamista maalauksista. Kuvat: Ritva Harlen arkisto.

Näiden positiivisten kokemusten myötä alettiin järjestää ja tehdä kaikenlaista. Järjestäydyttiin lopulta Pihlajiston nuoret ja venhemmat -yhdistykseksi ja työosuuskunnaksi nimeltä Joka paikka ok. Asukasyhdistyksen tavoitteena oli toimia välittäjänä asukkaiden ja kaupungin hallinnon eri virkahenkilöiden välillä ja tehdä yhteistyöllä Pihlajistosta parempi paikka. 

Haettiin rahaa eri paikoista. Raha-automaattiyhdistykseltä saatiin isompi potti, jonka turvin voitiin palkata toiminnanjohtaja ja arkkitehti, syntyi suunnitteluasema. Järjestettiin kaikenlaisia juttuja, juhlia ja muita tapahtumia, mm. kaikille avoimet joulujuhlat, joissa oli eri kulttuuritaustoista olevien paikallisten valmistamaa ruokaa ja tansseja vastaiskuna Pihlajistossa tehdyille rasistisille polttopulloiskuille.

Montun projekti alkoi paikallisesta kapakasta Lähteestä (nyk. Bar Jisto). Istuin siellä ja aloin projektia edeltävänä kesänä puhua ihmisten kanssa, että eikö tää monttu ole aika kauhea. Ens kesänä ei kyllä istuta näin paskassa ympäristössä vaan tehdään jotain. Porukka alkoi myös katsella ympärilleen, että joo onhan tää aika karu. Jossain kaupunginkin julkaisussa paikka oli leimattu kaupungin rumimmaksi aukioksi. Tämä tietenkin sisuunnutti meitä. 

Vein sitten erilaisia materiaaleja Lähteeseen, että mitä he toivoisivat monttuun. Aluksi vastaanotto oli sitä, että mitä sä meiltä juopoilta kyselet, mutta pikkuhiljaa ihmiset lähtivät unelmoimaan ja ideoimaan. Siitä se sitten lähti.

Väkeä Pihlajiston katujuhlissa ostarin edessä 1990-luvulla. Kuva: Ritva Harlen arkisto.

Ravintola Lähde oli nykyisen Bar Jiston paikalla. Monttu ja Bar Jiston terassi kuvattuna kesällä 2022. Kuva: Miina Pohjolainen.

M: Kiinnostavaa! Tuntuu, että nykyisessä osallistamispuheessa korostuu tietynlainen keskiluokkainen näkökulma ja helposti ylhäältä alaspäin tuleva holhoava asenne ikään kuin lähiöissä asuvilla ei olisi omaa toimijuutta, valmiita yhteisöjä tai heitä pitäisi jotenkin aktivoida. Tämän takia on kiinnostavaa, että montun uudistamisessa juuri ne kapakoissa istujat, joita ei yleensä kuunnella tai jotka sivuutetaan häiriköivinä ongelmayksilöinä ovat niin keskeisesti mukana. Miten projekti eteni?

R: Alkuperäisessä suunnitelmassa 1970-luvulta monttuhan oli tarkoitus kattaa ja sitä ei pitänyt ollenkaan olla olemassa. Paikalle oli kuitenkin sitten tehty suihkulähde, joka oli rikkoutumisen takia otettu melkein heti pois käytöstä ja korvattu istutuksilla, mutta muuten ympäristö oli ankea betonikuoppa, joka ei toiminut. Esimerkiksi viereisen talon asukkaiden piti kiertää ostarin edestä pysäköintialueelle. 

Uudistamiseen tarvittiin tietenkin kasa lupia eri viranomaisilta ja montun hallintarakenne oli todella monimutkainen. Lähteessä tutustuin työttömään arkkitehtiin Matti Jänttiin, joka auttoi rakennuslupapiirustuksien kanssa. Matti olikin koko montun projektin ajan ydinryhmässä ja toimi työmaan päällikkönä. Lähteestä löytyivät myös keskeiset rakennusmiehet kivimies Paavo Pikkarainen, Seppo Sallinen ja hitsari Kari Petsi. 

Meidän suunnitelmat olivat aika epäortodoksisia siinä mielessä, että esimerkiksi kukaan suunnittelija tuskin olisi rakentanut montun takaosan portaita niin, että sähkökaappia ei tarvitse siirtää. Meidän käytännöllinen ratkaisu oli rakentaa portaista ylhäältä kapeammat ja sähkökaapin jälkeen levittää niitä. Myöskään estetiikka ei ollut 1970-luvun betoniarkkitehtuurin kanssa linjassa. Mutta miksei lähiöön voisi tuoda mökkifiilistä, jos sitä toivotaan. Kenen maku ylipäätään on sallittua kaupunkisuunnittelussa? Millaiset arvot ja kenen kädenjälki saavat näkyä julkisessa tilassa? 

Itse rakentaminen tehtiin talkoovoimin. Pihlajistosta löytyi työnsä menettäneitä ammattilaisia kivetysten tekoon, kukkaistutus tornien rakentamiseen ja kaikkeen mitä tarvittiin. Aloitettiin joka aamu työt klo 7 ostarin kauppojen sponsoroimalla ja paikallisen Helena Ojaharjun valmistamalla aamupalalla. Ravintola Lähde tarjosi päiväruoan ja päivän päätteeksi jokaiselle yhden oluen. Talkoissa oli mukana aktiivisesti noin 20 henkilöä ja työ vei meiltä noin kuukauden. Järjestettiin tietenkin isot juhlat valmistumisen kunniaksi.

Kuvia montusta ennen uudistusta ja juuri remontin jälkeen vuonna 1995. Kuva: Ritva Harlen arkisto.

M: Eli sen lisäksi, että uudistus suunniteltiin paikallisten voimin myös rakentaminen hoidettiin itse talkootyönä. Tämä kuulostaa nykynäkökulmasta kiehtovalta. Oma mielikuvani nykyrakentamisesta on, että se on todella kontrolloitua ja pelkästään väliaikaisten muutosten tekeminen julkiseen tilaan asukkaiden toimesta on hankalaa saati sitten, että asukkaat johtaisivat itse työmaata. Millaisen vastaanoton uudistunut monttu sai ja miten näet hankkeen merkityksen nyt yli 20 vuotta myöhemmin?

R:  Oli muutoksen läpivieminen hankalaa jo silloin ja lupaviidakko oli melkoinen. Kaupungin hallintorakenne oli siihen aikaan kenties vielä hierarkisempi kuin nykyään. Virastot huolehtivat vain omasta siivustaan ja hallintoalojen välillä yhteistyö oli kankeaa. Asukasyhdistys pystyi kuitenkin kutsumaan oikeastaan kenet tahansa paikalle keskustelemaan ja usein ihmiset myös tulivat päättäjistä suunnittelijoihin eri hallinnon aloilta. Rakennusviraston kanssa yhteistyö sujui hyvin ja se auttoi paljon. 

Kaikki suhtautuivat uudistamiseen valmistumisen jälkeen todella positiivisesti. Paikka oli niin ankea, että muutos oli huima. Istutuksia alkoi hoitamaan Iso-Sepi, paikallinen timanttiporaaja, jolle kukaan ei uskaltanut ryttyillä. Toteutettiin myös myöhemmin montun perusparannus ja alikulkuun rakennettiin työosuuskunnan verstas. Perusparannuksen yhteydessä monttuun ja lähiympäristöön toteutettiin Milla Sundellin johdolla mosaiikkiteoksia. 

Näen itse montun projektin osana kaikkea sitä mitä tehtiin Pihlajistossa ylipäätään. Rakennettiin myös mm. seikkailupuisto ja toteutettiin muita parannushankkeita, perustettiin juomisen itsehallintaryhmää ja muuta. Projekteissa monet työttömät saivat töitä. Sillä, että pystyi itse vaikuttamaan omaan asuinympäristöönsä oli väliä. 

Siihen aikaan yhteisötaide tai yhteissuunnittelu ei ollut niin hyväksyttyä tai pinnalla kuin nykykeskustelussa, mutta haluttiin näyttää että näinkin voi asioita tehdä. Varmasti osaltaan se, että operoimme taiteen keinoin mahdollisti asioita. 

LÄHTEET: 

PNV-asukashydistys ja Helsingin kaupunki: Viikinmäen - Pihlajiston Kotikaupunkipolku, 2015. https://pihlajisto.fi/wp-content/uploads/sites/56/2015/01/Pihlajisto_Kotikaupunkipolku_PNV_Kotikaupunkipolku_kohteet300115.pdf

Arkkitehtitoimisto Erkki Pasanen: Pihlajamäen ostoskeskuksen pohjapiirustus, 1972. Helsingin kaupunkiympäristön arkisto.

Elina Järvinen: Asukkaat korjasivat Pihlajiston ankean keskustorin viihtyisäksi. Helsingin Sanomat. 10.6.1995.